Ruissalossa riittää luonnonihmeitä jokaiselle vuodenajalle. Nyt olimme liikkeellä putoavien
lehtien aikaan ihailemassa loppusyksyn ruskaa. Lähtöpaikalle Kuuvannokan tienhaaraan
ilmestyi sovittuun aikaan mennessä kaikkiaan 16 seuratoveria. Erityisen ilahduttavaa oli,
että joukkoomme ilmestyi sellaisiakin jäseniä, joita ei jumppasalilla ole vähään aikaan
päästy tapaamaan.
Ennen patikkaretkeä ehdimme jännittää 10 päivän ajan sääennusteita, jotka vaihtelivat päivästä toiseen vesisateesta auringonpaisteeseen. Tapahtumapäivä oli syksyisen pilvipoutainen ja ulkoiluun mitä sopivin. Tällä kertaa saimme vielä viime hetken evästystä suurelta kauppaketjulta eli Lidliltä. Annosmuonaksemme tarjottiin kivennäisvesiä, energiapatukoita ja mehupakkauksia.
Matkan varrella ihmettelimme milloin pudonneiden vaahteranlehtien määrää, milloin taas
myrskyn kaatamien puiden kohtaloa. Vaahteranlehtiä oli paikoitellen levittäytynyt laajoina
keltaisina mattoina peittämään alleen kaiken muun kasvillisuuden. Peittävyyden lisäksi
maaperän happamuutta lisäävillä vaahteran lehdillä on ikävä ominaisuus heikentää
huonon kilpailukyvyn omaavan lehtokasvillisuuden elinmahdollisuuksia. Ruissalon metsien
hoidossa onkin pyritty puuttumaan ilmaston lämpenemisen aiheuttamaan vaahteroiden
ylivaltaan harventamalla niitä ainakin herkimmillä lehtoalueilla.
Opimme myös uuden sanan, mikä jokaisen rannikolla asuvan on hyvä tietää. Kyseessä on
mareografi eli meriveden korkeuden mittausasema. Sellainen löytyi reitin varrelta. Asiasta
enemmän kiinnostuneet voivat saada lisätietoa Ilmatieteen laitoksen sivustolta.
Ruissalon luoteisrannan läheisyydessä on Suomen suurin selvästi näkyvissä oleva
siirtolohkare eli Kukkarokivi. Se on 27 metriä pitkä ja 17 metriä korkea kohoten 12 metriä
merenpinnan yläpuolelle. Joukossamme oli useampikin insinööri, jotka ryhtyivätkin
nopeasti määrittämään kiven painoa saamiensa tilavuustietojen perusteella.
Nähtävyys rauhoitettiin luonnonmuistomerkkinä vuonna 1965. Vanhoissa saduissa kivi
liittyy läheisesti Raision keskiaikaisen kirkon rakentaneisiin jättiläisiin Killiin ja Nalleen.
Samoilta jalansijoilta näkyi Pernon telakan suunnalla toinenkin lailla rauhoitettu kohde,
Äijäkarin lintuluoto. Tälle luodolle asettuivat Airiston alueen ensimmäiset merimetsot
pesimään 1990-luvun alussa. Kanta kasvoi nopeasti ja saavutti huipun 2015 mennessä,
jolloin lähes 2000 parin pesimäkanta kattoi koko saaren laidasta laitaan. Samalla syrjäytyi
koko muu pesimälinnusto. Viime vuosina ilmeisesti lintuinfluenssan vaikutuksesta
merimetsojen kanta on pienentynyt ja muu saaristolinnusto on saanut mahdollisuuden
palata saarelle.
Kävimme Nordkapissakin. Emme kuitenkaan ihan Norjassa saakka. Ruissalon Saaronniemen pohjoisin huvila on nimetty Nordkapiksi. Se on yksi monista Saaronniemen huviloista, joita aikanaan hallitsi von Rettigin suku. Nykyisin useimmat näistä huviloista ovat Turun kaupungin omistuksessa. Alueen suurin huvila Saaro, joka on toiminut kahvilana 1950-luvulta lähtien, antoi nimensä koko Ruissalon länsiosalle.
Myöhäissyksyinen metsä oli hiljainen. Tiaisten ja puukiipijän sirahteluiden lisäksi ei juuri
muita linnun ääniä kuulunut. Yksinäinen palokärki kulki hetken edellämme ja kolmen
oravan porukka touhusi omiaan seurueestamme häiriintymättä.
Retkiperinteeseemme kuuluu makkaran paistaminen sopivalla taukopaikalla, joka tällä
kertaa oli Saaronniemen hiljentynyt leirintäalue. Oppaamme Jarmo K. Laine oli huolehtinut paikalle tarvittavat polttopuut ja niin saimme nytkin nauttia retkieväät
makkaroiden ja Lidl-eväiden kera.
Tarinankertojat: Jarmo K. Laine ja Jouni Riekki